8.

Tupakantumppeja betonilattialla. Käsi kylmällä kaiteella. Pohjaton, sisuksia nielevä yksinäisyys. Toinen käsi kylmällä kaiteella. Liian laiha varis läheisessä lehdettömässä puussa. Liian iloisia kasvoja televisioruudussa, joka välkkyi vastapäisen talon kolmannen kerroksen ikkunasta. Liian kylmä kaide käsien alla.

Vasen jalka kaiteella.

Oikea jalka kaiteella.

Harmaat pilvet taivaalla. Surullinen mies parvekkeen kaiteella kyyryssä, huojuen, kuin peläten kaatuvansa. Kaksi liian iloista tuulipukukansalaista kuusi kerrosta ja ala-aulaa alempana. Mikäli he nostaisivat katseensa, näkisivät he masennuksen kaaren huipentuman - mahdollisen kuoleman, mahdollisen uudestisyntymän.

Vasen käsi irrotti kaiteesta.

Oikea seurasi perässä.

Tasapaino ei pitänyt, vaan ruumis huojahti hallitsemattomasti eteenpäin. Hetkisen Marco näki kaiken kirkkaampana, täydellisempänä, ihanteellisena. Mutta se hetki oli vain vajaa silmänräpäys, hetkessä se korvautui lähestyvällä maankamaralla.

Vasen käsi osui maahan ensimmäisenä.

Oikea mätkähti viereen rujosti vääntyneenä.

Mutta Marco oli edelleen elossa.

Aivot toistivat samaa kohtausta uudelleen ja uudelleen. Kuolemasta pitäisi olla viisi vuotta, Marco tuumi itsekseen. Silti hän kituutti edelleen elossa, samassa asunnossa, josta hänen olisi pitänyt lähteä parvekkeen kautta ruumishuoneelle. Kaikki oli epäonnistunut. Hän oli selviytyjä, naapurit kuiskivat.
Pyh ja pah.
Hän oli epäonnistuja.
Muutama kuukausi mielisairaalassa ei saanut hänen päätään kääntymään. Epäonnistunut maailman helpoimmassa asiassa - asiasta ei voinut väitellä. Se oli fakta.

Mutta jostakin syystä Marco ei ollut yrittänyt uudelleen. Ei edes vuosittain, ikään kuin perinteenä, synkkänä syntymäpäivänä.

Halusiko hän sittenkin elää?

Veitsi kädessä hän tuumi sitä. Tonin sanat kummittelivat mielessä, vaikka tämä oli lähtenyt jo tunteja sitten. Marcokin voisi lähteä, lopullisesti.

7.

"...", Toni avasi suunsa, mutta sieltä ei tullut muuta kuin tupakansavuista ilmaa.
"Marco. Kuuntele. Kukaan ei jaksa, jos sä jatkat tolleen. Sun täytyy muuttua."

Muuttua.

Olla erilainen.

Parempi.

"...olen siis huono?"

Toni huokaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Marco käänsi katseensa pois, aikuisen miehen romahtamisen näkeminen tuntui väärältä. Miehet eivät itke, poika! isäkin huusi aina, kun Marco kyyhötti nurkassa kasvot kipeänä, joskus peräti vertavuotavana. Eivät miehet saa itkeä. Miehet ovat vahvoja. Miehet kestävät surua. Eivät he ole surullisia.
Mutta huonoja? Kyllä, todellakin. Ainakin sillä hetkellä Marco oli varma, että hän oli pohjasakkaa. Tonikin oli sitä mieltä, ja Toni on aina oikeassa. Hänhän on selväjärkinen!

"Et, Marco. Mutta oikeasti... sä makaat päivät täällä himassa, etkä edes yritä tehdä mitään. Kukaan muu ei voi muuttaa sun elämää. Sä yksin oot vastuussa itsestäsi."

Marcon käsi läheni veistä edelleen. Nyt olisi hieno hetki vetää se esiin, ja iskeä se voimalla kaulan kautta vatsaan. Tuskainen kuolema. Marcolla ei ollut tarvetta nopealle, kivuttomalle kuolemalle. Hän halusi kärsiä, koska kärsiessä tuntee elävänsä. Mutta mitä tapahtuu, jos tuntee elävänsä kuollessaan? Tunteeko silloin kuolevansa tuplasti voimakkaammin?

"Tiedän", Marco mutisi käsi veitsen kahvalla. Muovi tuntui tutulta, tällä samaisella veitsellä hän oli veistellyt paloja itsestään aiemminkin pois. Viiltely on emohomojen hommaa! 
Kuka sen sanoikaan?
"Marco", Toni sanoi, ääni pehmeämpänä kuin aiemmin. Marco värähti tuntiessaan käden olkapäällään. Hän irrotti kätensä veitsen kahvasta ja kääntyi kohtaamaan Tonin kosteat silmät.
"Mä todella toivon, että sä osaat tehdä oikean päätöksen. En mä sua hylkää, mutta..."
"Sä haluat antaa vastuun mulle, tiedän", Marco täydensi lauseen Tonin puolesta. Toni hymyili pienesti ja puristi Marcon olkapäätä.
"Just niin", hän hymähti ja irrotti otteensa.
"Hyvä että ymmärrät. Ja - mä uskon, että sä pärjäät."
Marco nyökkäsi, mutta sisältä häntä kylmäsi; miten hän voisi poistaa itsensä tästä maailmasta, jos häneen oikeasti uskotaan?

6.

Silmät. Siniset, harmaat, vihreät? Peili oli likainen, Marco ei nähnyt kunnolla itseään. Tai miten sen nyt otti. Hänellä ei ollut selkeää kuvaa, että millainen hän oikeasti on, joten ehkä peili näytti totuuden. Hiljaisuus asunnossa oli vaihtunut naapureiden korvaparkoja riivaavaan musiikkiin. Samalla se riipi Marcoa sisuskaluista, paha olo purkautui musiikin myötä johonkin muuhun, muutti muotoaan energiaksi, joka läpäisi koko kehon.

Isku, toinen, kolmas.

Riks, raks ja poks.

Peili ei kestänyt nyrkkejä, vaan hajosi, viiltäen haavoja Marcon valmiiksi arpisiin käsiin ja niitä kannatteleviin käsivarsiin. Marco kyyristyi kivusta: ei fyysisestä, siinä hänellä oli toleranssia, vaan henkisestä. Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu???

"Marco?" kuului Tonin ääni olohuoneesta. Marco keräili itseään ja lasinsiruja kylpyhuoneen lattialta, nyt hänen oikeasti pitäisi todistaa hulluuttaan Tonin silmien edessä. Mutta mitä Toni sanoisi?
"Mjoo, täällähän minä", Marco vastasi yrittäessään kerätä epätoivoisesti peilinraadon jämiä satuttamatta itseään sen suuremmin.
Kädet verta valuen Marco asteli kylpyhuoneesta olohuoneeseen, jossa Toni istui sohvalla. Tämä haisi vahvasti tupakalle, mutta Marco tiesi, että kun Toni väitti menevänsä vain yhdelle, se tarkoitti varttitunnin ketjupolttamista.

"Mitä tapahtui?" Toni kysyi katsellen epäileväisenä Marcon käsiä, jotka verisenä kannattelivat lasinsiruja.
"Peili tippui, seitsemän vuoden epäonnea ilmeisesti", Marco vastasi, vaikka tiesi, että kumpikin väite oli vale: seitsemän vuotta epäonnea olisi ihan liian hyvä asia hänen elämässään, joka oli ollut viimeisimmät vuosikymmenet pelkkää suonpohjalla rämpimistä. Tonia ei latteus huvittanut, vaan hän kohotti kulmiaan kysyvän näköisenä.
"Oikeesti?" hän varmisti, mutta Marco vain nyökkäsi ja kuljetti lasinsirut keittiön roskikseen.
"Ei varmaan haittaa, että pistän tän musan pois? Ihmeellistä roskaa säkin kuuntelet..."

Marco ei kuullut Tonin mutinan loppuja, sillä hän oli keskittyneempi laastaroimaan käsiään. Hän ei halunnut näyttää, että oikeasti paketoimisen sijaan hän olisi halunnut ottaa keittiöveitsen ja hakata itsensä tohjoksi. Käsi liikehti levottomasti laminaattitason pinnalla, kuin käärme, odottaen sopivaa hetkeä iskeä, hetkeä, jolloin saalis olisi viimein sen.

5.

Korviasärkevä hiljaisuus hajosi ovikellon metalliseen rimpautukseen. Marco laahusti väsyneenä ovelle, ja kurkisti ovisilmästä: Toni seisoi oven toisella puolella. Marco perääntyi ja veti henkeä. Toni, hänen vanhin ystävänsä, oli täällä. Olihan hän aikaisemminkin koittanut tavoitella Marcoa, mutta joko tahattomasti tai tarkoituksella Marco oli tällöin jättänyt oven avaamatta.
Toni oli pyörinyt Marcon kanssa rikkinäisten käsivarsien kanssa, mutta siinä missä Marco putosi pää edellä kelkasta, oli Toni päässyt juosten jo pidemmälle kuin kelkkaa vetävät yhteiskunnan voimavarat. Hän oli parantunut! Toni kuitenkin tiesi Marcon tilanteen, joten mitä ihmettä hänen vanha, punatukkainen sielunveljensä teki täällä?

Rykäisten Marco avasi turvaketjun ja oven. Toni seisoi mustassa takissa oven takana, näyttäen surulliselta. Marco nielaisi, eihän hän ollut edes käynyt suihkussa... tänään? Eilen? Milloin hän oli viimeksi peseytynyt, saatika vaihtanut vaatteita? Pölykerros peitti hyllyjä syleilevästi, sitä oli suorastaan sääli edes yrittää pyyhkiä pois. Kuitenkaan Tonin ilmekään ei värähtänyt, kun hän astui nahkakengissään hyvinvointivaltion takapuolelle.

"Mun täytyy puhua sulle", Toni sanoi, ääni värjäytyneenä - surusta? Hänen silmänsä olivat kuitenkin ilmeettömät, joten Marcon oli vaikea sanoa, mitä mies, jonka takki roikkui yksinäisen näköisenä vaatekaapin tangossa, ajatteli hänestä. Toni kuitenkin oli aina ollut rehellinen...

"Sun täytyy ryhdistäytyä", Toni tokaisi istuessaan tuolille, laittoman siivottoman ruokapöydän ääreen. Marco istuutui vastapäätä, pyöritellen peukaloitaan. Tonin katse viipyi sekunnin murto-osan liian kauan otsassa, joka oli muuttunut kellertäväksi, ja kahden sekunnin murto-osan verran arvissa, jotka olivat hieman liian tuoreita, jotta niitä arviksi olisi voinut edes kutsua.

"No, mikä on?" Marco murahti, erittäin pettyneenä. Yleensä Toni oli tullut tarjoamaan apua, lohduttamaan, nyt hän olikin tullut saarnaamaan, miten Marcon pitäisi lopettaa yhteiskunnan loiseläimenä eläminen, lopettaa sekoilu ja ryhtyä oikeaksi ihmiseksi. Tonin katse viipyili pidemmän aikaa omassa käsivarressaan, aivan kuin hän olisi nähnyt keltaisen kankaan läpi käsivarren arpisen ihon.

"Marco... mä oon aina ollut sun tukenasi. Mutta nyt, en mä tiedä... oota, mä käyn tota... röökillä", Toni mutisi, ja pudisti päätään Marcon tarjoukseen tulla seuraksi. Marco jäi yksin keittiöön kun Toni kaiveli taskuistaan askin ja asteli kylmälle, betoniselle parvekkeelle.

4.

Kuollut, kuolleempi, kuollein.

Muisto valkoisesta ruumiista värjäsi Marcon sisuskalut mustalla tervalla, joka valloitti verisuonet ja koko kehon. Marco tunsi olevansa jumissa, häkissä oman päänsä sisällä. Äänetön huuto kirkui korviasärkevästi ruumiin yllä, tutut kasvot vääntyneinä kuolonhuutoon. Kuolonhuutoon, eikö Jani kuollutkaan oman käden kautta? Rupesiko häntä sittenkin pelottamaan?

Ambulanssin siniset hätävilkut saivat Marcon avaamaan silmänsä. Oli pimeää, mutta katuvalot valaisivat asuntoa tarpeeksi, että Marco osasi vaeltaa keittiöön sytyttämättä kattovaloja. Hän laahusti kaapille, jossa hän säilytti lääkkeitään. Lääkekaappihan se on.

Muutama rauhoittava, haalea, hieman raudan makuinen vesi ja kellon raksutus auttoi viemään ruumiin verkkokalvoilta pois. Huuto ei siltikään lähtenyt Marcon mielestä, hän kuuli sen korvissaan, huolimatta siitä, että hän ei ollut todistamassa Janin kuolemaa. Hän vain löysi ruumiin.

Arvet käsivarressa kutisivat, mutta Marco ei jaksanut raapia niitä. Helpompi vain olisi tehdä uusia vanhojen päälle. Eipä kutittaisi ainakaan hetkeen.

3.

Kellon viisarit lähenivät maailmanloppua. Marco istui lattialla, katse naulittuna Ikeasta ostettuun kellotauluun. Marco vihasi Ikea-kalusteita, mutta silti hän oli jostakin syystä tullut saarretuksi länsinaapurien ihmekeksinnöillä. 

Käsivartta särki. Hän oli yrittänyt turruttaa kipua hukuttautumalla Panacod-cocktailiin, muttei sillä tuntunut olevan merkitystä. Tai sitten kyseessä oli haamusärky. Henkinen kipu. 

Pitäisiköhän tuo käsi amputoida? Marco mietti itsekseen. Heti perään hän naurahti - hänhän olisi hullu, jos ajattelisi, että keittiöstä löytyvällä veitsellä voisi amputoida kokonaisen käden. 

"Toisaalta", Marco mietti ääneen, "onnistui se Sawissakin..."

Mutta miksi hän amputoisi jotakin niin tärkeää kuin käden? Hän ei kuullut ääniä, jotka olisivat käskeneet häntä. Eihän hän nyt hullu ole!  

Ajatus ei kulkenut, joten Marco yritti saada sitä kulkemaan hakkaamalla päätä seinään, jossa Ikea-kello tikitti maailmanloppua. Jokaisella iskulla kipu päässä yltyi ja ajatukset muuttuivat kaurapuuroksi.

2.

Elämän neste tippui pieninä pisaroina laminaattilattialle. Hassua, Marco ajatteli, että tällaisella ihmisellä on laminaattilattia. Ajatukset eivät yrityksistä huolimatta pysyneet kasassa. Hän kohdensi katseensa käsivarteensa, joka oli värjäytynyt kauniin punaiseksi. Marco pudisteli päätään, mikään ei taaskaan tuntunut miltään. Ei, vaikka kuinka yrittäisi.

Toni oli käynyt ovella kolkuttelemassa aiemmin päivällä, mutta unilääkehuuruissaan Marco ei ollut sitä kuullut. Toisaalta, hän pohdiskeli myöhemmin huomattuaan aamupäivän vieraan jättämän lapun, ehkä hän ei olisi ollut kovin edustavalla tuulella. Mustelma otsassa oli mukavan kipeä ja sinertävä, suoranainen sarvi, eikä Marco halunnut näyttää yksisarviselta. Niitähän ei ole olemassa, ja mikä olisi pahempaa, kuin tietää, ettei ole olemassa?

Yksisarviset ovat varmasti surullisia. Ne tietävät, että ne ovat vain taruolentoja, joiden veri auttaa elämään ikuisesti. Marco heräsi ajatuksistaan käsivarren kipuun. Haava ei ollut syvä, mutta siitä jäisi pysyvä jälki. Euforinen, odotettu tunne oli jättänyt tulematta, mutta aikaisemman tyhjyyden tilalla oli nyt vain tuskaa. Kipua ja verta. Marco vilkaisi kättään ja pelon aalto pyyhkäisi hänen ylitseen: mitä hän oli taas tehnyt?

1.

Otsa kolhaisi seinään. Kerran, toisen ja kolmannen. Kohta jyskytys eteni kuin juna hyvänä päivänä, kudokset painautuivat kaakeleita vasten. Uudestaan ja uudestaan, kipua ei saanut loppumaan. Marco nousi ylös kylpyhuoneen lattialta. Miksi hän oli kuvitellut, että pään hakkaaminen saisi kivun loppumaan. Eihän se koskaan saanut.

Hän hoippui mustine otsineen keittiöön, jossa hän lyyhistyi pöydän ääreen. Vahakangas tuntui harvinaisen epämiellyttävältä sormissa ja otsassa, jossa nesteet tekivät tuhojaan. Kuinka paljon hän oli juonut eilen? Entä tänään? Viikon aikana?

Liian paljon, Marco tiesi. Hän tiesi, että alkoholi teki elämänhallinnasta huomattavasti vaikeampaa - eikä se helppoa ollut muutenkaan. Vuosia häntä olivat vaivanneet ihmeelliset ajatukset - pakkoajatukset, vainoharhat ja kuolemantoive. Mutta kukaan ei löytäyt hänestä mitään oikeaa vikaa. Lääkäreille hän oli outolintu, tapaus, jolle ei ollut syytä. Hullu, muttei hullu. Normaalin ja epänormaalin rajalla keikkuva aknearpinen yli-ikäinen mielenterveyspotilas.

Ja kaiken lisäksi hän tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.

Marco ei edes muistanut milloin hän olisi ollut intiimissä ihmissuhteessa. Hänen ongelmansa olivat alkaneet aivan liian varhain. Nuorena hän oli viettänyt aikaansa kajaalisilmäisten kohtalotovereiden kanssa, joilla oli rikkinäiset käsivarret. Jostakin syystä suurin osa näistä viisitoistavuotiaista oli päässyt elämässään eteenpäin - mutta jossakin välissä Marco oli pudonnut terveydenhuollon kelkasta. Hänestä oli tullut jokaisen kansanedustajan pahin painajainen - syrjäytynyt.

Marcon asunto oli kuudennessa kerroksessa, talo oli mäen laidalla. Kerran hän oli pudonnut parvekkeelta, mutta laskeutunut pehmeän epätyylikkäästi elossa.