Korviasärkevä hiljaisuus hajosi ovikellon metalliseen rimpautukseen. Marco laahusti väsyneenä ovelle, ja kurkisti ovisilmästä: Toni seisoi oven toisella puolella. Marco perääntyi ja veti henkeä. Toni, hänen vanhin ystävänsä, oli täällä. Olihan hän aikaisemminkin koittanut tavoitella Marcoa, mutta joko tahattomasti tai tarkoituksella Marco oli tällöin jättänyt oven avaamatta.
Toni oli pyörinyt Marcon kanssa rikkinäisten käsivarsien kanssa, mutta siinä missä Marco putosi pää edellä kelkasta, oli Toni päässyt juosten jo pidemmälle kuin kelkkaa vetävät yhteiskunnan voimavarat. Hän oli parantunut! Toni kuitenkin tiesi Marcon tilanteen, joten mitä ihmettä hänen vanha, punatukkainen sielunveljensä teki täällä?
Rykäisten Marco avasi turvaketjun ja oven. Toni seisoi mustassa takissa oven takana, näyttäen surulliselta. Marco nielaisi, eihän hän ollut edes käynyt suihkussa... tänään? Eilen? Milloin hän oli viimeksi peseytynyt, saatika vaihtanut vaatteita? Pölykerros peitti hyllyjä syleilevästi, sitä oli suorastaan sääli edes yrittää pyyhkiä pois. Kuitenkaan Tonin ilmekään ei värähtänyt, kun hän astui nahkakengissään hyvinvointivaltion takapuolelle.
"Mun täytyy puhua sulle", Toni sanoi, ääni värjäytyneenä - surusta? Hänen silmänsä olivat kuitenkin ilmeettömät, joten Marcon oli vaikea sanoa, mitä mies, jonka takki roikkui yksinäisen näköisenä vaatekaapin tangossa, ajatteli hänestä. Toni kuitenkin oli aina ollut rehellinen...
"Sun täytyy ryhdistäytyä", Toni tokaisi istuessaan tuolille, laittoman siivottoman ruokapöydän ääreen. Marco istuutui vastapäätä, pyöritellen peukaloitaan. Tonin katse viipyi sekunnin murto-osan liian kauan otsassa, joka oli muuttunut kellertäväksi, ja kahden sekunnin murto-osan verran arvissa, jotka olivat hieman liian tuoreita, jotta niitä arviksi olisi voinut edes kutsua.
"No, mikä on?" Marco murahti, erittäin pettyneenä. Yleensä Toni oli tullut tarjoamaan apua, lohduttamaan, nyt hän olikin tullut saarnaamaan, miten Marcon pitäisi lopettaa yhteiskunnan loiseläimenä eläminen, lopettaa sekoilu ja ryhtyä oikeaksi ihmiseksi. Tonin katse viipyili pidemmän aikaa omassa käsivarressaan, aivan kuin hän olisi nähnyt keltaisen kankaan läpi käsivarren arpisen ihon.
"Marco... mä oon aina ollut sun tukenasi. Mutta nyt, en mä tiedä... oota, mä käyn tota... röökillä", Toni mutisi, ja pudisti päätään Marcon tarjoukseen tulla seuraksi. Marco jäi yksin keittiöön kun Toni kaiveli taskuistaan askin ja asteli kylmälle, betoniselle parvekkeelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti