6.

Silmät. Siniset, harmaat, vihreät? Peili oli likainen, Marco ei nähnyt kunnolla itseään. Tai miten sen nyt otti. Hänellä ei ollut selkeää kuvaa, että millainen hän oikeasti on, joten ehkä peili näytti totuuden. Hiljaisuus asunnossa oli vaihtunut naapureiden korvaparkoja riivaavaan musiikkiin. Samalla se riipi Marcoa sisuskaluista, paha olo purkautui musiikin myötä johonkin muuhun, muutti muotoaan energiaksi, joka läpäisi koko kehon.

Isku, toinen, kolmas.

Riks, raks ja poks.

Peili ei kestänyt nyrkkejä, vaan hajosi, viiltäen haavoja Marcon valmiiksi arpisiin käsiin ja niitä kannatteleviin käsivarsiin. Marco kyyristyi kivusta: ei fyysisestä, siinä hänellä oli toleranssia, vaan henkisestä. Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu???

"Marco?" kuului Tonin ääni olohuoneesta. Marco keräili itseään ja lasinsiruja kylpyhuoneen lattialta, nyt hänen oikeasti pitäisi todistaa hulluuttaan Tonin silmien edessä. Mutta mitä Toni sanoisi?
"Mjoo, täällähän minä", Marco vastasi yrittäessään kerätä epätoivoisesti peilinraadon jämiä satuttamatta itseään sen suuremmin.
Kädet verta valuen Marco asteli kylpyhuoneesta olohuoneeseen, jossa Toni istui sohvalla. Tämä haisi vahvasti tupakalle, mutta Marco tiesi, että kun Toni väitti menevänsä vain yhdelle, se tarkoitti varttitunnin ketjupolttamista.

"Mitä tapahtui?" Toni kysyi katsellen epäileväisenä Marcon käsiä, jotka verisenä kannattelivat lasinsiruja.
"Peili tippui, seitsemän vuoden epäonnea ilmeisesti", Marco vastasi, vaikka tiesi, että kumpikin väite oli vale: seitsemän vuotta epäonnea olisi ihan liian hyvä asia hänen elämässään, joka oli ollut viimeisimmät vuosikymmenet pelkkää suonpohjalla rämpimistä. Tonia ei latteus huvittanut, vaan hän kohotti kulmiaan kysyvän näköisenä.
"Oikeesti?" hän varmisti, mutta Marco vain nyökkäsi ja kuljetti lasinsirut keittiön roskikseen.
"Ei varmaan haittaa, että pistän tän musan pois? Ihmeellistä roskaa säkin kuuntelet..."

Marco ei kuullut Tonin mutinan loppuja, sillä hän oli keskittyneempi laastaroimaan käsiään. Hän ei halunnut näyttää, että oikeasti paketoimisen sijaan hän olisi halunnut ottaa keittiöveitsen ja hakata itsensä tohjoksi. Käsi liikehti levottomasti laminaattitason pinnalla, kuin käärme, odottaen sopivaa hetkeä iskeä, hetkeä, jolloin saalis olisi viimein sen.