Elämän neste tippui pieninä pisaroina laminaattilattialle. Hassua, Marco ajatteli, että tällaisella ihmisellä on laminaattilattia. Ajatukset eivät yrityksistä huolimatta pysyneet kasassa. Hän kohdensi katseensa käsivarteensa, joka oli värjäytynyt kauniin punaiseksi. Marco pudisteli päätään, mikään ei taaskaan tuntunut miltään. Ei, vaikka kuinka yrittäisi.
Toni oli käynyt ovella kolkuttelemassa aiemmin päivällä, mutta unilääkehuuruissaan Marco ei ollut sitä kuullut. Toisaalta, hän pohdiskeli myöhemmin huomattuaan aamupäivän vieraan jättämän lapun, ehkä hän ei olisi ollut kovin edustavalla tuulella. Mustelma otsassa oli mukavan kipeä ja sinertävä, suoranainen sarvi, eikä Marco halunnut näyttää yksisarviselta. Niitähän ei ole olemassa, ja mikä olisi pahempaa, kuin tietää, ettei ole olemassa?
Yksisarviset ovat varmasti surullisia. Ne tietävät, että ne ovat vain taruolentoja, joiden veri auttaa elämään ikuisesti. Marco heräsi ajatuksistaan käsivarren kipuun. Haava ei ollut syvä, mutta siitä jäisi pysyvä jälki. Euforinen, odotettu tunne oli jättänyt tulematta, mutta aikaisemman tyhjyyden tilalla oli nyt vain tuskaa. Kipua ja verta. Marco vilkaisi kättään ja pelon aalto pyyhkäisi hänen ylitseen: mitä hän oli taas tehnyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti