Otsa kolhaisi seinään. Kerran, toisen ja kolmannen. Kohta jyskytys eteni kuin juna hyvänä päivänä, kudokset painautuivat kaakeleita vasten. Uudestaan ja uudestaan, kipua ei saanut loppumaan. Marco nousi ylös kylpyhuoneen lattialta. Miksi hän oli kuvitellut, että pään hakkaaminen saisi kivun loppumaan. Eihän se koskaan saanut.
Hän hoippui mustine otsineen keittiöön, jossa hän lyyhistyi pöydän ääreen. Vahakangas tuntui harvinaisen epämiellyttävältä sormissa ja otsassa, jossa nesteet tekivät tuhojaan. Kuinka paljon hän oli juonut eilen? Entä tänään? Viikon aikana?
Liian paljon, Marco tiesi. Hän tiesi, että alkoholi teki elämänhallinnasta huomattavasti vaikeampaa - eikä se helppoa ollut muutenkaan. Vuosia häntä olivat vaivanneet ihmeelliset ajatukset - pakkoajatukset, vainoharhat ja kuolemantoive. Mutta kukaan ei löytäyt hänestä mitään oikeaa vikaa. Lääkäreille hän oli outolintu, tapaus, jolle ei ollut syytä. Hullu, muttei hullu. Normaalin ja epänormaalin rajalla keikkuva aknearpinen yli-ikäinen mielenterveyspotilas.
Ja kaiken lisäksi hän tunsi itsensä kovin yksinäiseksi.
Marco ei edes muistanut milloin hän olisi ollut intiimissä ihmissuhteessa. Hänen ongelmansa olivat alkaneet aivan liian varhain. Nuorena hän oli viettänyt aikaansa kajaalisilmäisten kohtalotovereiden kanssa, joilla oli rikkinäiset käsivarret. Jostakin syystä suurin osa näistä viisitoistavuotiaista oli päässyt elämässään eteenpäin - mutta jossakin välissä Marco oli pudonnut terveydenhuollon kelkasta. Hänestä oli tullut jokaisen kansanedustajan pahin painajainen - syrjäytynyt.
Marcon asunto oli kuudennessa kerroksessa, talo oli mäen laidalla. Kerran hän oli pudonnut parvekkeelta, mutta laskeutunut pehmeän epätyylikkäästi elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti