4.

Kuollut, kuolleempi, kuollein.

Muisto valkoisesta ruumiista värjäsi Marcon sisuskalut mustalla tervalla, joka valloitti verisuonet ja koko kehon. Marco tunsi olevansa jumissa, häkissä oman päänsä sisällä. Äänetön huuto kirkui korviasärkevästi ruumiin yllä, tutut kasvot vääntyneinä kuolonhuutoon. Kuolonhuutoon, eikö Jani kuollutkaan oman käden kautta? Rupesiko häntä sittenkin pelottamaan?

Ambulanssin siniset hätävilkut saivat Marcon avaamaan silmänsä. Oli pimeää, mutta katuvalot valaisivat asuntoa tarpeeksi, että Marco osasi vaeltaa keittiöön sytyttämättä kattovaloja. Hän laahusti kaapille, jossa hän säilytti lääkkeitään. Lääkekaappihan se on.

Muutama rauhoittava, haalea, hieman raudan makuinen vesi ja kellon raksutus auttoi viemään ruumiin verkkokalvoilta pois. Huuto ei siltikään lähtenyt Marcon mielestä, hän kuuli sen korvissaan, huolimatta siitä, että hän ei ollut todistamassa Janin kuolemaa. Hän vain löysi ruumiin.

Arvet käsivarressa kutisivat, mutta Marco ei jaksanut raapia niitä. Helpompi vain olisi tehdä uusia vanhojen päälle. Eipä kutittaisi ainakaan hetkeen.