6.

Silmät. Siniset, harmaat, vihreät? Peili oli likainen, Marco ei nähnyt kunnolla itseään. Tai miten sen nyt otti. Hänellä ei ollut selkeää kuvaa, että millainen hän oikeasti on, joten ehkä peili näytti totuuden. Hiljaisuus asunnossa oli vaihtunut naapureiden korvaparkoja riivaavaan musiikkiin. Samalla se riipi Marcoa sisuskaluista, paha olo purkautui musiikin myötä johonkin muuhun, muutti muotoaan energiaksi, joka läpäisi koko kehon.

Isku, toinen, kolmas.

Riks, raks ja poks.

Peili ei kestänyt nyrkkejä, vaan hajosi, viiltäen haavoja Marcon valmiiksi arpisiin käsiin ja niitä kannatteleviin käsivarsiin. Marco kyyristyi kivusta: ei fyysisestä, siinä hänellä oli toleranssia, vaan henkisestä. Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu? Miksi se ei lopu???

"Marco?" kuului Tonin ääni olohuoneesta. Marco keräili itseään ja lasinsiruja kylpyhuoneen lattialta, nyt hänen oikeasti pitäisi todistaa hulluuttaan Tonin silmien edessä. Mutta mitä Toni sanoisi?
"Mjoo, täällähän minä", Marco vastasi yrittäessään kerätä epätoivoisesti peilinraadon jämiä satuttamatta itseään sen suuremmin.
Kädet verta valuen Marco asteli kylpyhuoneesta olohuoneeseen, jossa Toni istui sohvalla. Tämä haisi vahvasti tupakalle, mutta Marco tiesi, että kun Toni väitti menevänsä vain yhdelle, se tarkoitti varttitunnin ketjupolttamista.

"Mitä tapahtui?" Toni kysyi katsellen epäileväisenä Marcon käsiä, jotka verisenä kannattelivat lasinsiruja.
"Peili tippui, seitsemän vuoden epäonnea ilmeisesti", Marco vastasi, vaikka tiesi, että kumpikin väite oli vale: seitsemän vuotta epäonnea olisi ihan liian hyvä asia hänen elämässään, joka oli ollut viimeisimmät vuosikymmenet pelkkää suonpohjalla rämpimistä. Tonia ei latteus huvittanut, vaan hän kohotti kulmiaan kysyvän näköisenä.
"Oikeesti?" hän varmisti, mutta Marco vain nyökkäsi ja kuljetti lasinsirut keittiön roskikseen.
"Ei varmaan haittaa, että pistän tän musan pois? Ihmeellistä roskaa säkin kuuntelet..."

Marco ei kuullut Tonin mutinan loppuja, sillä hän oli keskittyneempi laastaroimaan käsiään. Hän ei halunnut näyttää, että oikeasti paketoimisen sijaan hän olisi halunnut ottaa keittiöveitsen ja hakata itsensä tohjoksi. Käsi liikehti levottomasti laminaattitason pinnalla, kuin käärme, odottaen sopivaa hetkeä iskeä, hetkeä, jolloin saalis olisi viimein sen.

5.

Korviasärkevä hiljaisuus hajosi ovikellon metalliseen rimpautukseen. Marco laahusti väsyneenä ovelle, ja kurkisti ovisilmästä: Toni seisoi oven toisella puolella. Marco perääntyi ja veti henkeä. Toni, hänen vanhin ystävänsä, oli täällä. Olihan hän aikaisemminkin koittanut tavoitella Marcoa, mutta joko tahattomasti tai tarkoituksella Marco oli tällöin jättänyt oven avaamatta.
Toni oli pyörinyt Marcon kanssa rikkinäisten käsivarsien kanssa, mutta siinä missä Marco putosi pää edellä kelkasta, oli Toni päässyt juosten jo pidemmälle kuin kelkkaa vetävät yhteiskunnan voimavarat. Hän oli parantunut! Toni kuitenkin tiesi Marcon tilanteen, joten mitä ihmettä hänen vanha, punatukkainen sielunveljensä teki täällä?

Rykäisten Marco avasi turvaketjun ja oven. Toni seisoi mustassa takissa oven takana, näyttäen surulliselta. Marco nielaisi, eihän hän ollut edes käynyt suihkussa... tänään? Eilen? Milloin hän oli viimeksi peseytynyt, saatika vaihtanut vaatteita? Pölykerros peitti hyllyjä syleilevästi, sitä oli suorastaan sääli edes yrittää pyyhkiä pois. Kuitenkaan Tonin ilmekään ei värähtänyt, kun hän astui nahkakengissään hyvinvointivaltion takapuolelle.

"Mun täytyy puhua sulle", Toni sanoi, ääni värjäytyneenä - surusta? Hänen silmänsä olivat kuitenkin ilmeettömät, joten Marcon oli vaikea sanoa, mitä mies, jonka takki roikkui yksinäisen näköisenä vaatekaapin tangossa, ajatteli hänestä. Toni kuitenkin oli aina ollut rehellinen...

"Sun täytyy ryhdistäytyä", Toni tokaisi istuessaan tuolille, laittoman siivottoman ruokapöydän ääreen. Marco istuutui vastapäätä, pyöritellen peukaloitaan. Tonin katse viipyi sekunnin murto-osan liian kauan otsassa, joka oli muuttunut kellertäväksi, ja kahden sekunnin murto-osan verran arvissa, jotka olivat hieman liian tuoreita, jotta niitä arviksi olisi voinut edes kutsua.

"No, mikä on?" Marco murahti, erittäin pettyneenä. Yleensä Toni oli tullut tarjoamaan apua, lohduttamaan, nyt hän olikin tullut saarnaamaan, miten Marcon pitäisi lopettaa yhteiskunnan loiseläimenä eläminen, lopettaa sekoilu ja ryhtyä oikeaksi ihmiseksi. Tonin katse viipyili pidemmän aikaa omassa käsivarressaan, aivan kuin hän olisi nähnyt keltaisen kankaan läpi käsivarren arpisen ihon.

"Marco... mä oon aina ollut sun tukenasi. Mutta nyt, en mä tiedä... oota, mä käyn tota... röökillä", Toni mutisi, ja pudisti päätään Marcon tarjoukseen tulla seuraksi. Marco jäi yksin keittiöön kun Toni kaiveli taskuistaan askin ja asteli kylmälle, betoniselle parvekkeelle.