8.

Tupakantumppeja betonilattialla. Käsi kylmällä kaiteella. Pohjaton, sisuksia nielevä yksinäisyys. Toinen käsi kylmällä kaiteella. Liian laiha varis läheisessä lehdettömässä puussa. Liian iloisia kasvoja televisioruudussa, joka välkkyi vastapäisen talon kolmannen kerroksen ikkunasta. Liian kylmä kaide käsien alla.

Vasen jalka kaiteella.

Oikea jalka kaiteella.

Harmaat pilvet taivaalla. Surullinen mies parvekkeen kaiteella kyyryssä, huojuen, kuin peläten kaatuvansa. Kaksi liian iloista tuulipukukansalaista kuusi kerrosta ja ala-aulaa alempana. Mikäli he nostaisivat katseensa, näkisivät he masennuksen kaaren huipentuman - mahdollisen kuoleman, mahdollisen uudestisyntymän.

Vasen käsi irrotti kaiteesta.

Oikea seurasi perässä.

Tasapaino ei pitänyt, vaan ruumis huojahti hallitsemattomasti eteenpäin. Hetkisen Marco näki kaiken kirkkaampana, täydellisempänä, ihanteellisena. Mutta se hetki oli vain vajaa silmänräpäys, hetkessä se korvautui lähestyvällä maankamaralla.

Vasen käsi osui maahan ensimmäisenä.

Oikea mätkähti viereen rujosti vääntyneenä.

Mutta Marco oli edelleen elossa.

Aivot toistivat samaa kohtausta uudelleen ja uudelleen. Kuolemasta pitäisi olla viisi vuotta, Marco tuumi itsekseen. Silti hän kituutti edelleen elossa, samassa asunnossa, josta hänen olisi pitänyt lähteä parvekkeen kautta ruumishuoneelle. Kaikki oli epäonnistunut. Hän oli selviytyjä, naapurit kuiskivat.
Pyh ja pah.
Hän oli epäonnistuja.
Muutama kuukausi mielisairaalassa ei saanut hänen päätään kääntymään. Epäonnistunut maailman helpoimmassa asiassa - asiasta ei voinut väitellä. Se oli fakta.

Mutta jostakin syystä Marco ei ollut yrittänyt uudelleen. Ei edes vuosittain, ikään kuin perinteenä, synkkänä syntymäpäivänä.

Halusiko hän sittenkin elää?

Veitsi kädessä hän tuumi sitä. Tonin sanat kummittelivat mielessä, vaikka tämä oli lähtenyt jo tunteja sitten. Marcokin voisi lähteä, lopullisesti.

7.

"...", Toni avasi suunsa, mutta sieltä ei tullut muuta kuin tupakansavuista ilmaa.
"Marco. Kuuntele. Kukaan ei jaksa, jos sä jatkat tolleen. Sun täytyy muuttua."

Muuttua.

Olla erilainen.

Parempi.

"...olen siis huono?"

Toni huokaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Marco käänsi katseensa pois, aikuisen miehen romahtamisen näkeminen tuntui väärältä. Miehet eivät itke, poika! isäkin huusi aina, kun Marco kyyhötti nurkassa kasvot kipeänä, joskus peräti vertavuotavana. Eivät miehet saa itkeä. Miehet ovat vahvoja. Miehet kestävät surua. Eivät he ole surullisia.
Mutta huonoja? Kyllä, todellakin. Ainakin sillä hetkellä Marco oli varma, että hän oli pohjasakkaa. Tonikin oli sitä mieltä, ja Toni on aina oikeassa. Hänhän on selväjärkinen!

"Et, Marco. Mutta oikeasti... sä makaat päivät täällä himassa, etkä edes yritä tehdä mitään. Kukaan muu ei voi muuttaa sun elämää. Sä yksin oot vastuussa itsestäsi."

Marcon käsi läheni veistä edelleen. Nyt olisi hieno hetki vetää se esiin, ja iskeä se voimalla kaulan kautta vatsaan. Tuskainen kuolema. Marcolla ei ollut tarvetta nopealle, kivuttomalle kuolemalle. Hän halusi kärsiä, koska kärsiessä tuntee elävänsä. Mutta mitä tapahtuu, jos tuntee elävänsä kuollessaan? Tunteeko silloin kuolevansa tuplasti voimakkaammin?

"Tiedän", Marco mutisi käsi veitsen kahvalla. Muovi tuntui tutulta, tällä samaisella veitsellä hän oli veistellyt paloja itsestään aiemminkin pois. Viiltely on emohomojen hommaa! 
Kuka sen sanoikaan?
"Marco", Toni sanoi, ääni pehmeämpänä kuin aiemmin. Marco värähti tuntiessaan käden olkapäällään. Hän irrotti kätensä veitsen kahvasta ja kääntyi kohtaamaan Tonin kosteat silmät.
"Mä todella toivon, että sä osaat tehdä oikean päätöksen. En mä sua hylkää, mutta..."
"Sä haluat antaa vastuun mulle, tiedän", Marco täydensi lauseen Tonin puolesta. Toni hymyili pienesti ja puristi Marcon olkapäätä.
"Just niin", hän hymähti ja irrotti otteensa.
"Hyvä että ymmärrät. Ja - mä uskon, että sä pärjäät."
Marco nyökkäsi, mutta sisältä häntä kylmäsi; miten hän voisi poistaa itsensä tästä maailmasta, jos häneen oikeasti uskotaan?